Oli aika raskaiden päätösten,saattaa sut huomaan enkelten.

Nyt saat juosta seurata heitä, ei kipu enää eläämääsi peitä.

Suru on suuri ja lohduton, mut tiedän-sun hyvä olla on...

Illalla kun pohjoisen taivas tummuu, yksi tähti siellä kirkkaimpana loistaa, Se olethan sinä siellä kuiskaten:"enhän mennyt minnekkään, nyt seuraan täältä teidän elämää".

Moona

Elit elämääsi aina täysillä ja joka hetkestä nauttien, sinä paljon opetit meille, miten sitä elämää elää pitäisi. Ei sinua lannistaneet mitkään sairaudet, vaan aina nousit ja jatkoit vauhdilla matkaa. Niin myös menit loppuun asti vauhdilla, että hyvä että me taaskaan perässä pysyttiin ja ymmärrettiin mitä tapahtui. Äkkiä tapahtui väsyminen, vielä perjantai aamuna lähdit ulos vauhdilla haukkuen ja nuoremmat kurittaen niinkuin sinulla tapana oli, mutta ilta-päivästä huomasin, että nyt ei kaikki ole kohdallaan, et jaksanut enää lähteä pienelle kävelylle, vaan sisälle halusit. Ja illalla näkyi jo, että kipeä olit, eikä ruoka enää maistunut, vaikka se on ehdottamasti ollut sinulle tärkeimpiä asioita. Lauantai valkeni oikein kauniina aurinkoisena syysilmana, et jaksanut enää pihaa pidemmälle lähteä, näkyi että sydän kultainen rupesi antamaan periksi, et jaksanut enää kuin nukkua, niinpä minun täytyi tehdä sinulle antamani lupaus, sä kärsiät et saa. Sanoin sinulle, että Moona lähdetään, ja tulit eteiseen odottamaan, että sain puettua päälleni. Me kaikki varmasti tiesimme, että matka sinulle viimeinen on, vaikka vielä ajattelin, että jospa kumminkin toivoa olisi, vaikka näin kyllä sinusta, että sinä olit valmis lähtemään. Niin se vaan täytyi raskas päätös tehdä, ja sylissäni sinun päätä pitäen otit viimeisen henkäyksen. Auringon laskiessa laskimme sinut haudanlepoon Nellan, Millan ja Mantin viereen. Lähtösi vaikea uskoa on, miten pian se kumminkin tuli ja ihan odottamatta, paria päivää ennen tuli syksyn ensimmäinen lumi ja miten innoissasi sinä siitä vielä olit, en olisi osannut silloin vielä ajatella, että lähtösi niin lähellä on.

Nyt on talo hiljainen, ei kuulu ääntäsi sun, me kuljemme ihmetellen, että mitä meidän pitäisi tehdä, kun sinä et ole enää pitämässä meille aikataulua, komentamassa ulos ja pitämässä huolen että ruoka tulee ajallaan. Nyt huomaa miten paljon sinä toit elämää meihin kaikkiin, ja nyt joudumme opettelemaan elämään ilman sinua, onneksi meillä on paljon hyviä muistoja, ja sinähän et koskaan kuole sydämistämme, vaan sinulle on aina paikka sydämessämme, ja muistosi seuraa meitä päivittäin. Voi Moona miten ikävä minulla on, se sattuu niin syvälle sydämeen...

Sunnuntaina rupesi satamaan lunta ja vettä... Petisi tyhjänä on ja ruokakuppi ilman omistajaa...

Eivät ystävät noin vain katoa, sanoi pikku-myy. Ne ovat ihan lähellä, kun vain osaa etsiä.